Yleinen

Kyllä minä tiedän….miltä sinusta tuntuu..

13.2.2016
787

Iloitse huolistasi ja murheistasi ihminen !

Jos ajattelen aikaa kun aloitin lääkärinä… kauan kauan sitten, kuinka vaikeaa se on täytynyt olla kun omaa elämän kokemusta ja koulua oli niin vähän takana. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin, on jo tullut läpikäytyä sitä sun tätä ja sitä tulee automaattiesti hyödynnettyä potilasta hoitaessa. Tuntuu ainakin itsestä että on helpompaa asettua potilaan tilanteeseen jos on läpikäynyt saman tai vastaavan asian itse.

Tämä elämän rajallisuus tuntuu itseltä unohtuvan tämän tästä, pitäisi kai kotiin laittaa lappuja sinne tänne, elä hetkessä, voi olla että kaikki loppuu silloin kuin sitä vähiten odotat.

Hiljattain kävi vastaanololla lähes ikäiseni nainen eli lähes kuusikymppinen siis, kertoi isänsä kuolemasta, joka oli kyllä odotettavissa, syöpä kun hänellä oli mutta kun se sitten tapahtui niin ei ymmärtänyt kuinka kovasti ja syvältä sydämestä se riipaisi. Hän oli saanut puhelun sisareltaan kännykkäänsä ollessaan kadulla kävelemässä. Isä on kuollut, oli sisar sanonut. Muuta hän ei puhelusta muista, sanoi huutaneensa kadulla ääneen niin kovaa kuin kurkusta lähti. Ei huomannut kuka katsoi ja miten, hän vain huusi. Jälkeenpäin hän ihmetteli miten hänen itsehillintä oli niin pettänyt ja onko jotain vialla, miten nyt silleen huutaa keskellä katua.. kysyi oliko se normaalia kun ei edes muista kuinka sieltä parkkipaikalle ja autolle oli mennyt ja koska.

No kysyin jaksaako hän kuunnella jos kerron kuinka minun kävi kun minun isä kuoli, hän sanoi että jaksaa. No vähän samanlainen tilanne, minä olin tosin ulkomailla mutta isälläni oli myös syöpä ja loppu saattoi tulla nopeastikin. Kun lähdin reissuun kysyin isältä ennen lähtöä pitäsiskö matka perua kun hän on kipeä. Ei suostunut millään vaan sanoi että hän pärjää ja minä tarviin lomaa. Siispä lähdin. Kun sitten tuli yllättävä käänne ja äiti soitti sinne toiseen maahan aamulla ja sanoi  anteeksi lapsi mutta isä on kuollut.

Sitten en muista muuta kuin että olin hiekkarannalla polvillani aallokossa ja huusin, huusin niin että lopulta ei tullut ääntä. Joku ohi lenkkeilevä mies tuli luokseni ja kysyi englanniksi onko asiat hyvin ? En kai vastanut, mutta muistan yhä minkä näköinen mies oli. Ei ne kai hyvin olleet mutta tätä kokemusta rikkampana pystyin hyvin samaistumaan potilaan tilanteen.

Juttelimme asista pitkään ja yhteinen kokemus, läheisen menettäminen, yhdisti meitä näkymättömin langoin, vain katse ja ymmärsimme toisiamme.

Voimia kaikille niille jotka nyt ovat samassa tilanteessa että ovat menttäneet oman rakkaan läheisen. Aika melankolinen juttu näin lauantaiehtoona mutta tuli mieleen kun näin tätä potilasta tänään erään marketin parkkipaikalla ja katsoimme toisiamme silmiin ja hän hymyili, se tuntui hyvältä….

 

hannele

 

 

Sinua saattaa myös kiinnostaa

Ei kommentteja

Vastaa