Sairaudet

Oman kodin vanki

30.4.2016
image

Kun mieli järkkyy ja masentuu voi ihmisestä tulla oman kotinsa vanki..( tarinaa muunneltu sen verran että henkilöitä ei voida tunnistaa )

Tästä tapauksesta on jo monta monta vuotta. Se on jäänyt mieleeni koska se kosketti syvältä ja koin siinä myötäelämisen tuskaa.

Sain kotikäyntipyynnön eräältä nuorelta äidiltä, tulsinko katsomaan hänen miestään joka oli niin huonossa kunnossa että ei voinut lähteä itse lääkäriin. Kyselin mistä on kysymys, lähinnä ajattelin mitä kaikkea tutkimusvälineistöä tarvitsen mukaan. Nainen oli niin ahdistuneen oloinen että päätin lähteä vaikka kello oli jo niin paljon että en kehtaisi pyytää hoitajaa kaverikseni. Et tarvitse kuin itsesi, se riittää hän sanoi. Mietin jo matkalla mahtaako kyseessä olla jokin mielenterveysongelma, oliko mies itsetuhoinen, päihteiden väärinkäyttäjä, väkivaltainen vai mikä oli niin vaikeaa että piti saada lääkäri kotiin klo kymmenen illalla enkä tarvitsisi muuta mukaan kuin lääkärin taitoni.

He asuivat kerrostalokolmiossa, siisti nätti koti, noin 25 vuotiaita molemmat, heillä oli kaksi alle kouluikäistä lasta, jotka olivat molemmat nukkumassa kun olin perillä.

Näin tarina eteni istuessamme heidän keittiössä kolmisin, vaimo puhui, mies istui pääasiassa hiljaa ja katseli ulos ikkunasta vaikka ulkona oli säkkipimeää.
Mies, kututaampa häntä vaikka Matiksi, oli hiljainen ja taipuvainen masennukseen, hän jännitti elämän tilanteiden muuttumista, aina oli pelko että jotain menee pieleen. Vaimon raskaudet ja lapsien syntymät olivat olleet hänelle vaikeita asioita. Hän pelkäsi että lapset eivät olisi syntyessään terveitä ja myöhemmin hän pelkäsi ettei osaa olla hyvä isä ja että lapsille tapahtuisi jotakin. Mitä jos vaimo sairastuisi, kuinka hän selviäisi lasten kanssa. Hän mietti aina etukäteen mitä kaikkea voisi sattua ja kuinka he siitä selviäisivät. He olivat puhuneet asiasta mutta huoli ja pelko valtasivat Matin mielen yhä uudestaan vaikka hän kuinka yritti lohdutella itseään ajatuksella että nyt on kaikki hyvi, turha murehtia tulevaa.

Matti oli töissä tietokonealalla, hän oli suunnittelupuolella, hänellä oli paljon tehtäviä joita hän sai toteuttaa omien ajatustensa pohjalta, hän oli hyvä työssään. Hän viihtyi hyvin kun sai tehdä yksin rauhassa omaa osaansa jossa koki olevansa etevä. Hän oli työporukassa hiljainen puurtaja joka teki kaikkensa mutta sosiaalinen elämä töissä oli lähinnä sitä että hän oli omissa oloissaan. Häntä pidettiin ystävällisenä erakkona joka osasi hommansa vaikka ei juuri puhellut toisten kanssa. Kun tuli asioita joista piti keskustella työkavereiden kanssa, oli ne Matin kauhun hetkiä. Jos hän oli jostakin toista mieltä, hän yritti tuoda sitä esille mutta jos joku kyseenalaisti asiaa vähäänkään niin Matti peräänyi. Hänen suunnitelmansa usein hyväksyttiin koska muut tiesivät hänen ammattitaitonsa hänen omalla alueellaan. Koska hän kuitekin joutui perääntymään tilanteessa jossa olisi joutunut perustelemaan kantaansa, ajautui hän vuosien kuluessa tilanteeseen jossa hänen omat visiot jäi taka-alalle ja hän teki enemmän ja enemmän työtä muiden suunnitelmien mukaan. Asia painoi mieltä mutta hän ei pystynyt puhumaan siitä kenellekään vaan mukautui sivustaeläjän rooliin.
Työ ei ollut enää mielekästä, jo illalla hän mietti seuraavaa työpäivää ja kuinka se mitä hän toteutti olisi voitu tehdä toisella tavalla mutta hän ei saisi sitä sanotuksi, hän turhautui.
Esimies vaihtui, uusi olikin erimaata kuin entinen, joka ei painostanut Mattia vaan antoi hänen tehdä työnsä hiljaa omalla tavallaan muita mukaillen, hyvää tulosta oli syntynyt silti.
Uusi esimies piti Mattia joo joo miehenä, joka oli nyhverö ilman omia mielipiteitä. Kun Matti yritti saada jotain sanotuksi, tuli vettä niskaan, mitä sinä siis yrität sanoa vai yritätkö edes? Eikö sinua kiinnosta miten tämä olisi paras tehdä, sinulle taitaa olla ihan sama kunhan vaan palkka juoksee !
Tästä tuli valtava ongelmavuori jonka yli ei Matista ollut kiipeämään. Hän alkoi jo pelätä töihin menoa, koko työpäivä oli tuskaa, ei enää omaa rauhaa, pelotti mitä nyt tekisi väärin eikä taaskaan uskaltaisi sanoa omaa mielipidettään. Kun työpäivä loppui se jatkui kotona Matin ajatuksissa, ei ollut mitään keinoa löytää ulos. Keskustelut vaimon kanssa olivat tuloksettomia koska tämä ei ymmärtänyt miksi mies antaa polkea itseään eikä sano uudelle pomolle vastaan vaan on kuin lammas jota viedään narussa teuraaaksi tekemättä edes yritystä auttaa itseään.
Vaimoakin jo tympäsi Matin hiljainen asenne. Olet samanlainen töissä kuin kotona kaikki käy, yritä nyt kertoa omakin mielipiteesi asiassa, ole niin kuin mies !
Vaimo ymmärtämättömyyttään lisäsi Matin taakkaa entisestään. Hän myös oli kunnon touhutäti hoitamaan asioita, hoiti lastenhoidon, kauppa-asiat ja laskujen maksun. Matista oli tulossa mies jolta vietiin kaikki, työ, kotihommat,lasten kasvatus, itsekunnioitus ja elämän halu. Mitä enempi hän koki epäonnistumista työssä sitä enempi oli toimintakyky laskussa myös kotona.
Masennusta oli ollut jo vuosia, nyt se vain syveni. Tunne että ei kelpaa missään, ei osaa mitään, on arvoton – en ansaitse kenenkään rakkautta- miksi olen huono kaikessa ja muut niin hyviä.
Lasten kanssa Matti oli aiemmin kokenut mielihyvää, hän luki satuja, leikki ja osallistu heidän elämään, nyt hän oli jäämässä syrjään heidänkin arjestaan. Matti oli synkkä, ei laskenut leikkiä, ei olla heidän kanssaan, oli vieressä mutta kuitenkin kaukana. Sisaruksiin ja vanhempiin yhteys väheni, he soittivat ja kävivätkin joskus, Matti ei enää käynyt, no Matti on taas synkässsä vaiheessa, piristy hyvä mies sulla on kaikki hyvin !

Matti alkoi pelätä niin paljon töihin menoa että alkoi olla sairauslomilla, flunssaa, selkä, niskat mitä milloinkin, muutaman päivän sairauslomia mutta pääsi töistä ja niistä ahdistuskohtauksista mitkä olivat työssä ollessa jo lähes jatkuvana.
Vaimo kävi töissä, vei ja haki lapset, teki ruuan, siivosi ja hoiti kaiken. Tuli väsynyt ja katkera vaimo ja äiti, sinä et tee mitään, en jaksa kun olet tuommonen !

Kun menin kotikäynnille oli Matti ollut kotona kaksi vuotta poistumatta sieltä kertaankaan. Vaimolla oli oma kodin ulkopuolinen elämä ja Oli Matin kanssa naimisissa koska ei halunnut eroa lasten vuoksi. Parempi huono isä kuin ei isää ollenkaan.
Matilla ei ollut tuloja ollenkaan, elettiin vaimon palkalla, toimeen tultiin joten kuten kun asunto oli oma ja vuokra pieni, kodin ulkopuolisia menoja kuten matkoja tai harrastuksia ei ollut.
Tähän oli luisutti pikkuhiljaa vuosien kuluessa, se oli jo niin arkipäivää että vaimokaan ei enää odottanut ihmeitä suhteelta. Hän oli niin kiinni omassa elämässään ja arjen pyörityksessä että ei enää jaksanut välittää, hän oli puhunut Matille tuhat kertaa mutta mikään ei muuttunut.. Muut läheiset eivät tienneet Matin tilanteen vakavuudesta, eivät siitä ettei hän käynyt edes työssä, ei siitä että hän oli oman kotinsa vanki kahden vuoden ajan. Kysyttäessä miten menee, ihan ok.

Tuona iltana vaimo sanoi Matille haluavansa jatkaa elämää hänen kanssaan ja halusi että Matti saisi elämänsä takaisin. Vaimolla oli ollut toinen suhde joka oli nyt kariutunut. Hän itki ja pyysi anteeksi kun ei ollut jaksanut ja halunnut auttaa Mattia vaikka sisimmässään tiesi että Matti oli sairas. Oli helpompi sulkea silmät ja ajatella että hänellä ja lapsilla oli kaikki hyvin.
Vaimo oli ehdottanut useaan otteeseen lääkäriin lähtemistä mutta siinä vaiheessa se oli myöhästä koska Matti ei pystynyt enää poistumaan kotoaan. Mitä jos pyydetään lääkäri kotiin?
Matti suostui kun oli päivän asiaa miettinyt, olisi halunnut mutta se pelotti. Viimein iltamyöhällä Matti sanoi; soita lääkäri.

Siitä alkoi meidän yhteinen taival, se on ollut yksi haastavimmista lääkäri-potilassuhteistani. Matti ei suostunut lähtemään sairaalaan, ei psykiatrille, ei terapiaan, ei minnekään kodin ulkopuolelle. Lääkityksen hän oli kuitenkin halukas aloittamaan. Meni kaksi pitkää vuotta, kävin heillä usein, etenimme pienin askelin. Kun Matti seisoi ensimmäistä kertaa rappukäytävässä hän soiiti minulle, arvaa missä minä nyt seison ? Kun sain kuulla sen niin onneksi olin kotona sillä huusin riemusta, en muista mitä mutta niin kovaa kuin kurkusta lähti.
Kahden vuoden kuluttua ensi tapaamisestamme, monen vaiheen kautta, olimme tilanteessa jossa Matti aloitti psykoterapian, sai entisen työnsä takaisin vaikka tosin siinä vaiheessa teki sitä kotoa käsin etänä, luki lapsileeen satuja, tapasi taas sisaruksiaan ja hoiti jo osittain kodin töitä. Viimeisin puhelu häneltä alkoi näin; kuules tohtori arvaa missä minä nyt oon?
Ajan autoa, vaimo istuu vieressä ja lapset kyydissä takapenkillä. Kiitos vielä kerran.

Silloin en huutanut, itkin hiljaa koska sydän pakahtui onnesta.

( kiitos ”Matti” etttä sain kertoa tarinasi ja kiitos että sain kulkea tuon kaksi vuotta sinun ja perheesi rinnalla, opin teiltä niin paljon…)

Sinua saattaa myös kiinnostaa

1 Kommentti

  • Reply Hannele Vahantila 30.4.2016 at 15:08

    Jos teilä on omia kokemuksia mielenterveysasiosta niin kirjoittakaa ja jakakaa ne muiden kanssa joko omalla nimellä tai ilman.

  • Vastaa